Oletteko koskaan miettineet, mikä saa teidät lähtemään treeneihin kerta toisensa jälkeen? Hyvin monessa tilanteessa lämpöinen kotisohva, telkkari ja herkut houkuttelevat enemmän kuin kaatosade ja kurainen agilitykenttä. Mikä saa meidät liikkeelle ja mistä motivaatio treenaamiseen, kisaamiseen ja tavoitteisiin tulee?
Tätä kysymystä olen hyvin usein miettinyt. Tavoitteellisina treenikausina pyrin treenaamaan 2-3 kertaa viikossa. 1-2 kevyttä treeniä ja yhdet ratatreenit. Yleensä kerran tai kahdesti viikossa herään kello 05.15, juoksen hallille, treenaan ja juoksen takaisin kotiin. Vitsi sitä fiilistä, kun on noussut aamulla aikaisin, käynyt urheilemassa ja voi hyvillä mielin jättää väsyneet koirat kotiin. Mutta mikä houkutus olisi painaa torkkua herätyksen soidessa?? SUURI. :) Vesisateessa aamutuimaan juokseminen on herättäny hyvin usein kysymyksen: "MIKSI teen tätä?".
Kuva: Iina Asunta
Kaiken muun hulluuden lisäksi harrastuksen mukana tulee muutama kalliimpi oheisjuttu; mm. auto on pitänyt valita tähän harrastukseen sopivaksi. Farmari tottakai. Myös asunto on valittu koiria silmälläpitäen: oma piha ja takametsä ja sijainti lähellä treenihallia. Koirat käytetään tasaisin väliajoin fysioterapiassa, vaikka monesti olisin ehkä itse enemmän sen tarpeessa kuin koirat. Valmennukset, treenimaksut, treeni -ja kisakamat, kisamaksut yms yms vie kaikki "ylimääräiset" rahat. Siinä missä ei-tätä-harrastusta-harrastavat kaverini shoppailevat mitä ihanampia vaatteita ja reissailevat ympäri maailmaa, minä ostan collareita ja treenaan koko rahalla "koirahyppelyä". En yhtään ihmettele, että he välillä pyörittävät silmiään minulle.
Oma motivaationi heittelee tasaisesti. Välillä on ihan järjetön treeni-into ja välillä taas saa potkia enemmän itseään persuuksille. Viime talvena tein todella suunitelmallista ja tasaista työtä. Nyt on taas fiilis, että saatan joutua vähän enemmän skarppaamaan tammikuussa, etenkin noiden aamuherätysten kanssa ;) Mutta mitä hittoa tässä lajissa oikein tavoittelee? Jotkut uskaltavat asettaa tähtäimeksi MM-voiton. Toiset taas haaveilevat valionarvosta. Toiset ehkä 3-luokkaan noususta. Toiset taas haluavat harrastaa lajia omaksi ja koiran iloksi. Itse pelkään asettaa "liian" suuria tavoitteita, koska en halua, että lajista tulee liian vakavaa. En tahdo, että harrastuksesta tulee väkisin tekemistä ja että tulee tunne, ettei mikään riitä. Lisäksi tämä laji on ihan mielettömän herkkä. Yksi riman pudotus, huolimattomuusvirhe, kaatuminen yms voi viedä kaikki mahdollisuudet esimerkiksi isoista kisoista. Myös epäonnistumiset pitää osata ottaa oikein, vaikka olisikin suuria tavoitteita. Mielestäni tavoitteita pitää ehdottomasti asettaa, muuten motivaatiota on hyvin vaikea löytää. Ja kaikkensa pitää antaa tavoitteiden eteen, mutta silti pitää muistaa pitää laji hauskana ja olla reilu koiralle. Jokainen toki ajattelee ja käsittelee tätä aihetta eri tavalla, tässä siis vain omia ajatuksia. :)
Kuva: Iina Asunta
Olen todennut, että oma motivaationi tulee itsensä ylittämisestä. Vitsi sitä riemua, kun sain viimein opetettua Neonille kepit. Tai sitä fiilistä, kun tajusin, että on off kontaktit alkavat todella toimia. Moonan kanssa oli aikoinaan niin haastavaa saada mitään toimimaan, joten olen ollut hämmästynyt Neonin varmuudesta ja "helppoudesta". Jo pelkästään Neonin oppimista seuratessa saa järjettömän hyvän fiilisken ja ilon tunteen.
Kuva: Jukka Pätynen
Tiedättekö, kun kisoissa voi välillä saada SEN tunteen. Moni varmaan tietää mitä tarkoitan. Se järjettömän hyvä tunne flow radasta ja hyvästä fiiliksestä. Onnistumisesta. Mä tein tänä vuonna mun hienoimman ja surkeimmat radat karsinnoissa. Lauantain voittorata oli yks mun kisahistorian parhaimmista, koska mun ajatus toimi koko radan ajan. Mä en säheltänyt enkä pelännyt virhettä. Ja se tunne oli ihan törkeen makee! Samaisissa karkeloissa, sunnuntaina, tein ehkä mun ja Neonin kisahistorian surkeimmat radat! :D Mutta mua ei harmittanut edes vähää. Olin lauantaina todellakin ylittänyt itseni. Ja se oli niin siistiä!
Kuva: Kepeätaival.fi
Mulle on kaikista vaikeimpia nuo kisatilanteet. Etenkin paineen alla kisaaminen, koska jännitän liikaa. Tänä vuonna oli niin mahtavaa huomata, miten sain homman kasaan, vaikka jännitti. Ylitin itseni monta kertaa! :) Ensi vuodelle toivoisin vielä enemmän rohkeita ohjausvalintoja kisoihin. Jos menee pieleen, niin sitten menee, enemmän jää vaan harmittamaan, jos ei uskalla kokeilla uusia juttuja kisatilanteessa.
Kuva: Kepeätaival
Mun motivaation lähde ensi vuodelle on itsensä ylittäminen. Olisi niin mahtavaa pystyä kisaamaan hyvällä draivilla, mieli kirkkaana ja saada radoista hyviä kokonaisuuksia. Ja tiukentaa kaarroksia. Tammikuun ekalla viikolla olisi tarkoitus aloittaa treenit ja mulla on sitä ennen iso projekti: treenisuunitelman laatiminen. Siinä kohtaa voi tulla ahdistus tai pari. ;)
Tulipa sekava teksti. Mutta näitä juttuja tulee vaan aina välillä pohdittua. Kohta mulle tulee 12-vuotta tän lajin parissa, joten pitäähän sitä välillä vähän pysähtyä myös miettimään. :)
Aivan ihanaa viikonloppua teille kaikille!
Tätä kysymystä olen hyvin usein miettinyt. Tavoitteellisina treenikausina pyrin treenaamaan 2-3 kertaa viikossa. 1-2 kevyttä treeniä ja yhdet ratatreenit. Yleensä kerran tai kahdesti viikossa herään kello 05.15, juoksen hallille, treenaan ja juoksen takaisin kotiin. Vitsi sitä fiilistä, kun on noussut aamulla aikaisin, käynyt urheilemassa ja voi hyvillä mielin jättää väsyneet koirat kotiin. Mutta mikä houkutus olisi painaa torkkua herätyksen soidessa?? SUURI. :) Vesisateessa aamutuimaan juokseminen on herättäny hyvin usein kysymyksen: "MIKSI teen tätä?".
Kuva: Iina Asunta
Kaiken muun hulluuden lisäksi harrastuksen mukana tulee muutama kalliimpi oheisjuttu; mm. auto on pitänyt valita tähän harrastukseen sopivaksi. Farmari tottakai. Myös asunto on valittu koiria silmälläpitäen: oma piha ja takametsä ja sijainti lähellä treenihallia. Koirat käytetään tasaisin väliajoin fysioterapiassa, vaikka monesti olisin ehkä itse enemmän sen tarpeessa kuin koirat. Valmennukset, treenimaksut, treeni -ja kisakamat, kisamaksut yms yms vie kaikki "ylimääräiset" rahat. Siinä missä ei-tätä-harrastusta-harrastavat kaverini shoppailevat mitä ihanampia vaatteita ja reissailevat ympäri maailmaa, minä ostan collareita ja treenaan koko rahalla "koirahyppelyä". En yhtään ihmettele, että he välillä pyörittävät silmiään minulle.
Oma motivaationi heittelee tasaisesti. Välillä on ihan järjetön treeni-into ja välillä taas saa potkia enemmän itseään persuuksille. Viime talvena tein todella suunitelmallista ja tasaista työtä. Nyt on taas fiilis, että saatan joutua vähän enemmän skarppaamaan tammikuussa, etenkin noiden aamuherätysten kanssa ;) Mutta mitä hittoa tässä lajissa oikein tavoittelee? Jotkut uskaltavat asettaa tähtäimeksi MM-voiton. Toiset taas haaveilevat valionarvosta. Toiset ehkä 3-luokkaan noususta. Toiset taas haluavat harrastaa lajia omaksi ja koiran iloksi. Itse pelkään asettaa "liian" suuria tavoitteita, koska en halua, että lajista tulee liian vakavaa. En tahdo, että harrastuksesta tulee väkisin tekemistä ja että tulee tunne, ettei mikään riitä. Lisäksi tämä laji on ihan mielettömän herkkä. Yksi riman pudotus, huolimattomuusvirhe, kaatuminen yms voi viedä kaikki mahdollisuudet esimerkiksi isoista kisoista. Myös epäonnistumiset pitää osata ottaa oikein, vaikka olisikin suuria tavoitteita. Mielestäni tavoitteita pitää ehdottomasti asettaa, muuten motivaatiota on hyvin vaikea löytää. Ja kaikkensa pitää antaa tavoitteiden eteen, mutta silti pitää muistaa pitää laji hauskana ja olla reilu koiralle. Jokainen toki ajattelee ja käsittelee tätä aihetta eri tavalla, tässä siis vain omia ajatuksia. :)
Kuva: Iina Asunta
Olen todennut, että oma motivaationi tulee itsensä ylittämisestä. Vitsi sitä riemua, kun sain viimein opetettua Neonille kepit. Tai sitä fiilistä, kun tajusin, että on off kontaktit alkavat todella toimia. Moonan kanssa oli aikoinaan niin haastavaa saada mitään toimimaan, joten olen ollut hämmästynyt Neonin varmuudesta ja "helppoudesta". Jo pelkästään Neonin oppimista seuratessa saa järjettömän hyvän fiilisken ja ilon tunteen.
Kuva: Jukka Pätynen
Tiedättekö, kun kisoissa voi välillä saada SEN tunteen. Moni varmaan tietää mitä tarkoitan. Se järjettömän hyvä tunne flow radasta ja hyvästä fiiliksestä. Onnistumisesta. Mä tein tänä vuonna mun hienoimman ja surkeimmat radat karsinnoissa. Lauantain voittorata oli yks mun kisahistorian parhaimmista, koska mun ajatus toimi koko radan ajan. Mä en säheltänyt enkä pelännyt virhettä. Ja se tunne oli ihan törkeen makee! Samaisissa karkeloissa, sunnuntaina, tein ehkä mun ja Neonin kisahistorian surkeimmat radat! :D Mutta mua ei harmittanut edes vähää. Olin lauantaina todellakin ylittänyt itseni. Ja se oli niin siistiä!
Kuva: Kepeätaival.fi
Mulle on kaikista vaikeimpia nuo kisatilanteet. Etenkin paineen alla kisaaminen, koska jännitän liikaa. Tänä vuonna oli niin mahtavaa huomata, miten sain homman kasaan, vaikka jännitti. Ylitin itseni monta kertaa! :) Ensi vuodelle toivoisin vielä enemmän rohkeita ohjausvalintoja kisoihin. Jos menee pieleen, niin sitten menee, enemmän jää vaan harmittamaan, jos ei uskalla kokeilla uusia juttuja kisatilanteessa.
Kuva: Kepeätaival
Mun motivaation lähde ensi vuodelle on itsensä ylittäminen. Olisi niin mahtavaa pystyä kisaamaan hyvällä draivilla, mieli kirkkaana ja saada radoista hyviä kokonaisuuksia. Ja tiukentaa kaarroksia. Tammikuun ekalla viikolla olisi tarkoitus aloittaa treenit ja mulla on sitä ennen iso projekti: treenisuunitelman laatiminen. Siinä kohtaa voi tulla ahdistus tai pari. ;)
Tulipa sekava teksti. Mutta näitä juttuja tulee vaan aina välillä pohdittua. Kohta mulle tulee 12-vuotta tän lajin parissa, joten pitäähän sitä välillä vähän pysähtyä myös miettimään. :)
Aivan ihanaa viikonloppua teille kaikille!
8 kommenttia:
Ihan äärettömän ajankohtainen, hieno ja pohtiva teksti! Niitä peruskysymyksiä, miksi tämän äärellä ollaan ja minkä vuoksi tehdään töitä. Ihana lukea moista :)
Tsemppiä ensi vuoden suunnitelman tekoon!
Sä vaan olet meidän idoli!!!
Musta toi sun ajatusmaailma lajin suhteen on hyvin realistinen ja olen kiitos saanut sinulta hienoja neuvoja koirineni, koutsi:-) ja myös ne sun kysymykset tavoitteista saivat miettimään asioita... Niitä pitäisi asettaa, totta; mutta realistisesti ja siten ettei niistä tule ongelma jos niitä ei jostain syystä tavoita...
Ihanaa viikonloppua koko sun poppoolle!!!
-Jaana&Iisa&Into-
Tosi hyvä teksti! Tsemppiä treeneihin ja treenisuunnitelmaan!
Inspiroiva kirjoitus! Aloin ihan itsekin miettiä mistä se motivaatio kumpuaa, miksi mä tätä teen. Täytyykin varmaan mietiskellä aihetta oman blogin puolella.
Hieno kirjoitus Jenna; siitä heijastuu terve suhtautuminen agilityyn. Se ottaa paljon, mutta onnistumiset antavat niin paljon, että sitä jaksaa ja viitsii nousta ylös ennen kukonlaulua. -Ja koirat nauttii! :)
Kaikkea hyvää tulevalle vuodelle!
Tykkäsin myös kirjoituksesta. Koiraihmisiä pidetään aika hulluina, mutta se on palkitseva tunne tehdä yhteistyötä koiran kanssa ja se onnistumisen tunne.
Koirakohtaisesti oppii arvostamaan pieniäkin asioita ja katsomaan asioita positiivisessä mielessä. Se positiivinen mieli helposti heijastuu arkielämään, on oppinut etsimään hyviä asioita pahoista.
Kiitos kaikille, ihana kuulla että omat ajatukset herättivät myös muissa ajatuksia ! :)
Paljon kiitos mukavista kommenteista <3
Kiva lukea sun ajatuksia :-). Itse en saa aamulla itseäni treenaamaan kun jo töiden takia joudun heräämään 5:30. Ja treenipaikkakin on ihan liian kaukana.
Mutta tuo, että harrastus pitää pitää hauskana ja mukavana. Olen täysin samaan mieltä. Itse en sen takia ole oikein mitään tavoitteita laittanut. Siis suoritustavoitteita.
Ainoat tavoitteet on olleet 3-luokkan nousun kanssa. Sen jälkeen tavoitteet on enemmän oman pään hallinnassa. Että ei yritä liikaa. Muistaa, että tämä on hauskaa (ja sitähän se on!). Muistaa, että tätä tekee vain itsensä ja oman koiransa takia yms. Nuo kun saa toimimaan niin mikään ei ole mahdotonta :-)
Hyvää jatkoa teille. Ootee Neonin kanssa aivan älyttömän mahtava pari! :-)
Lähetä kommentti